Kuusikymmentäluvulla esiin nousseiden opiskelijaliikkeiden voi katsoa juontavan juurensa toisen maailmansodan jälkeiselle 1950-luvulle. Vanhempi sukupolvi, joka oli selvinnyt lamasta ja sotavuosista, näki 1950-luvun turvallisuuden aikakautena. Se oli rauhan aikaa ja suhteellisen vaurauden aikakautta Yhdysvalloissa.

Aikakauden nuorisokulttuuri näki asiat kuitenkin hyvin eri tavalla. Monet uskoivat, etä 1950-luku edusti itsetyytyväisyyden, pysähtyneisyyden ja autoritäärisyyden aikakautta. Nuorempi sukupolvi oli tyrmistynyt huomatessaan, että päättäjät eivät tehneet juuri mitään tulevien sotien estämiseksi. He kapinoivat yletöntä kuluttamista vastaan, minkä tarkoitus oli esitellä omaa varallisuuttaan. Lisäksi afroamerikkalaisten ahdinko nähtiin valtavana yhteiskunnallisena epäkohtana, jonka vanhemmat jättivät huomiotta. On tärkeää muistaa, että opiskelijaliikkeiden nousun katalyyttina on toiminut halu lopettaa 1950-luvun konformistinen kulttuuri ja afroamerikkalaisten vapauttaminen yhteiskunnallisesti epätasa-arvoisuudesta ja heidän kohtaamistaan ennakkoluuloista. 1950-luvun nuoremman sukupolven ideat siirtyivät käytäntöön 1960-luvun aikana.

Uuden vasemmiston nousu

1960-luvun alussa pettyneet college-opiskelijat järjestäytyivät yhteen ja muodostivat uuden ja suuremman poliittisen New Left -liikkeen. Liikettä kutsuttiin uudeksi vasemmistoksi, koska sen jäsenet halusivat erottautua vanhasta vasemmistosta, joka vastusti muutosta nykytilanteeseen, eivätkä he halunneet olla mukana äärimmäisen konservatiivisessa oikeistossa. Tunnistettavin poliittinen organisaatio, joka kehittyi New Left -liikkeen sisällä, oli Students for a Democratic Society (SDS). On myös tärkeää huomata, että vastaliikkeenä uudelle vasemmistolle ja SDS:lle Yhdysvaltoihin syntyi Young Americans for Freedom -liike, joka edusti konservatiivista lähestymistapaa, vaikkei se ollutkaan yhtä suuri kuin SDS.

Uuden vasemmiston jäsenet vastustivat hallitusta, jota johtaa muutama valittu päättäjä, ja olivat sen sijaan osallistuvaa demokratiaa, joka vaatisi päätöksentekoon osallistumista kaikilta amerikkalaisilta. Uskomuksena oli, että tämän tyyppinen ruohonjuuritason toiminta oli ainoa keino tuoda julki Yhdysvaltojen jatkuvasti kasvavia yhteiskunnallisia epäkohtia. Osallistuvan demokratian käsitteen loivat SDS-johtajat Tom Hayden ja Al Haber, ja se esitettiin vuonna 1962 Port Huron Statement -manifestissa, joka toimi pohjana opiskelijaliikkeelle koko lopun vuosikymmenen ajan.

Rasismiin ja köyhyyteen puuttuminen

Uuden vasemmiston ensimmäinen suuri aloite oli nostaa esiin suurilta osin huomiotta jäänyt rasismi ja köyhyys Yhdysvalloissa. SDS:n jäsenet yhdistivät voimansa muiden opiskelijaryhmien kanssa, kuten Student Nonviolent Coordinating Committeen kanssa vuonna 1960 ja Freedom Ridersin kanssa vuonna 1961 pyrkimyksenään kitkeä syvään juurtunut rasismi ja syrjintä etelävaltioiden alueella. Samat SDS:n jäsenet liittyivät myös muihin tasa-arvoisuutta ajaviin ryhmiin.

Rotusyrjinnän epäkohtiin puuttumisen lisäksi opiskelijaliike yritti osallistua hyvin idealistiseen ohjelmaan amerikkalaisten kaupunkien kehittämiseksi. Keväällä 1964 opiskelijat marssivat useiden kaupunkien, kuten Newarkin ja Detroitin, urbaaneihin ghettoihin tavoitteenaan elvyttää alueita ja löytää köyhyydestä kärsiville mielekästä työtä. Valitettavasti kampanja epäonnistui, ei opiskelijoiden tuen puuttumisen vuoksi, vaan koska tehtävä oli liian suuri ruohonjuuritason organisaatiolle.

Opiskelijaliike Yhdysvaltojen kampuksilla

Eräs toinen suuri osa opiskelijaliikettä oli pitkäaikainen taistelu vanhaa yliopistohallintoa vastaan. Opiskelijoiden mielestä hallinto oli osa vanhemman sukupolven konsensuskulttuuria. Hallinto oli tukenut epäsuosittuja konsepteja, kuten ”in loco parentis” -asetusta, jonka mukaan college otti roolin oppilaiden vanhempina. Lisäksi hallinto tuki pukukoodia, hyväksyi Vietnamin sotaan liittyvän tutkimuksen rahoituksen ja kahlitsi opiskelijoiden sananvapautta.

Opiskelijaliike Yhdysvaltojen kampuksilla

Käännekohta tuli syyslukukaudella vuonna 1964 Kalifornian Berkeleyn yliopistossa. Etelävaltioiden kansalaisoikeusliikettä tukevat opiskelijat kampanjoivat aktiivisesti kampuksella hankkiakseen mukaansa uusia vapaaehtoisia. Yliopiston hallinto päätti kuitenkin lopettaa oppilaiden rekrytointipyrkimykset. Opiskelijat päättivät uhmata hallintoa ja jatkaa rekrytointia kansalaisoikeusliikkeelle riippumatta seurauksista. Kun hallinto päätti alkaa pidätyttää opiskelijoita yliopiston sääntöjen rikkomisesta, syntyi mittava kapina. Opiskelijoiden kapinointi Berkeleyn hallintoa kohtaan jäi historiaan sananapausliikkeenä, joka johti uusiin protesteihin ympäri Yhdysvaltojen kampuksia.