Kuusikymmentäluvun markkinavoimien toiminnasta riippumatta ja huolimatta musiikkialan uskomuksesta, että rock oli vain popmusiikin muoto siirtymävaiheen erikoisuutena, alkoi selvetä, että useimmat teini-ikäisille suunnatun musiikin säveltäjistä ja tuottajista olivat itsekin nuoria ja kiinnostuneita musiikkilajien yhdistelystä ja nauhoitusstudioiden tarjoamista teknologisista mahdollisuuksista.

1960-luvun alkupuolella teineille suunnattu popmusiikki ei enää kuulostanut nuorten aikuisten popilta. Nuorekkaat hyräilijät, kuten Frankie Avalon ja Fabian korvautuivat listoilla Shirellesin kaltaisilla yhtyeillä. Mustien ja valkoisten musiikkia yhdistävä uusi hybridi rock syntyi. Spector pohjasi Crystalsin ja Ronettesin kaltaiset tyttöbändit doo-wop-tyyliin, Beach Boys sovitti uudelleen Chuck Berryä barbershop-tyylisiin harmonioihin ja detroitilainen Motown-levy-yhtiö nojasi gospeliin synnyttäen rytmillisesti monimutkaisempaa mutta yhtä myyvää äänimaailmaa Supremesin kaltaisten yhtyeiden muodossa.

Kaupalliset haasteet

Levytuottajien uudelle sukupolvelle kaupallinen haaste, luoda levy, jonka teini-ikäiset kuulisivat kaiken muun elämässään olevan metelin läpi, oli myös taiteellinen haaste. Vaikka kyseessä oli yksi kaikkein kaupallisimmista aloista, jonka painopisteessä oli suurelta osin muoti, menestys riippui luovasta lähestymistavasta ja itse luoduista teknologisista ideoista. Rockhistorioitsijat jakavat monesti rockin historian toistuvaan kuvioon, jonka vaiheet ovat syntyminen, omiminen ja rappeutuminen. Näin ollen rock syntyi 1950-luvun puolivälissä, jonka jälkeen suuret yritykset omivat sen (esimerkiksi Elvis siirtyi Memphisin Sun-levymerkiltä kansalliselle RCA-yritykselle) ja se rappeutui teinipopiksi. Beatles syntyi 1960-luvun puolivälissä brittirockin nousun eturintamassa, mikä johti nuoret amerikkalaiset takaisin rockin juurille. Mutta tämä väite on harhaanjohtava. Yksi syy Beatlesin synnyttämälle huikealle suosiolle 1960-luvun loppuun mennessä oli nimenomaan se, että he eivät tehneet selkeää eroa esimerkiksi Chuck Berryn edustaman ”aitouden” ja vaikkapa Marvelettesin ”keinotekoisuuden” välille. Isossa-Britanniassa samoin kuin muuallakin Euroopassa rock vetosi nuoriin välittömästi, jokaisella maalla oli oma Elvis Presleynsä, mutta rockilla ei ollut juuri vaikutusta kansalliseen musiikkimediaan, sillä lähetykset olivat yhä suurilta osin valtiollisessa hallinnassa. Ison-Britannian rockin ja radion yhteys oli vasta edessä.

Brittiyhtyeet soittivat amerikkalaista musiikkia

Isossa-Britanniassa muusikot noudattivat jazz- ja bluespiirien skiffle-yhtyeiden mallia, mitkä olivat ainoita paikallisia lähteitä amerikkalaisen musiikin tekemiselle. Beatles oli vain yksi monista alueellisista brittiyhtyeistä, joka soittivat 1950-luvun lopulla amerikkalaista musiikkia ystävilleen matkien kaikenlaisia hittiääniä Berrystä Shirellesiin ja Carl Perkinsistä Isley Brothersiin käyttäen samalla skiffle-perusmuotoa, johon kuului rytmisektio, kitara ja kovaääninen laulu halvoissa pienissä pubeissa ja nuorisotiloissa.

Brittiyhtyeet soittivat amerikkalaista musiikkia

Tässä kontekstissa yhtyeiden tärkeimmät instrumentit olivat heidän äänensä. Yksilölaulajat kuten John Lennon ja Paul McCartney kehittivät uutta karkeutta ja hyökkäävyyttä ja lauluharmonioita tehneiden ryhmälaulajien täytyi tehdä viimeistelytyötä tuottajien alkuperäisäänitteiden mukaisesti studiolla. Joka tapauksessa laulajien ääni erotti toisistaan brittiyhtyeet, jotka soittivat samoja kappaleita samanlaisissa soittimilla.

Vaikutteita laulun lisäksi myös soittamiseen

Tähän äänenkäyttöön keskittymisen myötä myös lauluun perustuva rhythm and blues nousi suosioon modernissa kulutuksen ohjaamassa nuorisokulttuurissa, joka kehittyi Isossa-Britanniassa 1960-luvulla. Ray Charlesin ja Sam Cooken kaltaiset soul-laulajat toimivat äänellisinä esikuvina yhtyeille, ja 1960-luvun puoliväliin mennessä brittilistoille tulivat mukaan myös intensiivisemmät afroamerikkalaiset laulajat kuten Aretha Franklin ja Otis Redding.

Myös brittikitaristit saivat samalla tavalla vaikutteita tästä ilmaisusta, ja löysä rytmikitaralla soitettu rock and roll ja skiffle korvaantuivat vähitellen yksityiskohtaisemmalla soolosoitolla sähkökitaralla, kun Eric Claptonin kaltaiset paikalliset muusikot pyrkivät imitoimaan B.B. Kingin tapaisia blues-artisteja. Clapton nojasi brittiläiseen jazz-maailmaan autenttisen soiton suhteen, mutta hänen pyrkimyksensä omaperäisyyteen blues-vaikutteiden ja oman kitarasoundin etsimisen kautta heijastelivat myös hänen taidekoulutustaan. Clapton oli yksi monista brittiläisistä rock-tähdistä, joka aloitti musiikin vakavasti taidekoulussa ollessaan.