Ostoskeskus osana modernisoituvan Suomen kasvua

60-luvun kauppakeskus Heikintori
Tapiolan Heikintori (1968) oli Suomen ensimmäinen kauppakeskus, jonka suunnitteli Aarne Ervi. Taustalla näkyvät Viljo Revellin taskumattitalot

TUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ JUHANA LAHTI,
ARKKITEHTUURIMUSEO

Arkkitehtuurimuseon näyttely Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. 1960-luvun suomalaista arkkitehtuuria sulkeutui runsas viikko sitten. Tällä viikolla lähdetäänkin kohti uusia haasteita modernin Suomen merkeissä. 1.3. alkaen

1960-luvun matka päättyy aikakauden ostoskeskuksiin. Arkkitehtuurimuseon tutkimuspäällikkö Juhana Lahti luotaa suomalaisen ostoskeskuksen vaiheita artikkelissaan ”The 1960s shopping centre grid of Helsinki: A framework for future development”. Ostoskeskuksen konsepti rantautui Suomeen kansainvälisiä teitä: mallia otettiin muiden muassa Yhdysvalloista ja erityisesti naapurimaa Ruotsista.

Ostoskeskus nousi suomalaisten arkkitehtien puheisiin jo melko pian toisen maailmansodan jälkeen, mutta toden teolla kehitys alkoi Suomessa vasta 1960-luvulla. 60-luvulla Suomi kaupungistui nopeasti, ja ostoskeskuksia kaavailtiin kauppapalveluiden pelastajiksi lähiöissä, joita putkahteli esiin vauhdilla. Ostoskeskusten avulla pyrittiin organisoimaan kauppaa alueellisesti.

Helsingin seudun ensimmäiset ostoskeskukset olivat Munkkivuoren ja Kannelmäen ostoskeskukset sekä Tapiontorin ostoskeskus Tapiolassa. Ne toimivat suunnannäyttäjinä tasoittaen tietä tulevalle kehitykselle, kuten Puotinharjun ostoskeskukselle sekä Suomen ensimmäiselle kauppakeskukselle Heikintorille Tapiolassa. Jokainen näistä ostoskeskuksista ilmensi suunnittelijoidensa arkkitehtonista kunnianhimoa.

Kunkin alueen paikalliset puitteet huomioitiin uusien ostoskeskuksen suunnitelmissa. Esimerkiksi Tapiolan ostoskeskukset Heikintori ja Tapiontori rakennettiin kävelykatujen yhteyteen, minkä lisäksi ne pyrittiin sijoittamaan nopeiden Helsingin-yhteyksien varrelle.

Tällä tavoin myös myös ostoskeskusten suunnittelussa noudateltiin 60-luvun ihannetta, jossa eri liikennemuodot erotettiin toisistaan. Kävelykadut mahdollistivat kevyen liikenteen halki puutarhakaupungiksi kutsutun Tapiolan, ja autoliikenne pidettiin näistä väylistä erillään. Ostoskeskukset rakennettiinkin tehokkaasti palvelemaan näitä eri toimintoja samanaikaisesti.

Ostoskeskusten kansainväliset juuret sekä niiden kiihtyvä lisääntyminen kasvavassa ja kaupungistuvassa Suomessa ovat olennainen osa paitsi Suomen 1960-luvun arkkitehtuuria myös koko modernisoituvan Suomen historiaa. Täten aihe on vallan ajankohtainen myös Arkkitehtuurimuseossa 1.3. aukeavan näyttelyn Kuinka Suomi modernisoitiin – 200 piirustuksen tarina valossa. Kauppa on eräs näyttelyn kuudesta teemasta, joiden kautta nuoren ja kasvavan Suomen historiaa tarkastellaan.

Juhana Lahden koko artikkeli ”The 1960s shopping centre grid of Helsinki: A framework for future development” löytyy kirjasta Shopping Towns Europe: Commercial Collectivity and the Architecture of the Shopping Centre, 1945–1975 (Bloomsbury 2017). Voit ostaa teoksen Bloomsburyn sivuilta.

Parempaan huomiseen: lisää kaupunkia!

Katsauksia 60-luvun kaupunkien kehittämiseen

Eriika Johansson, Arkkitehtuurimuseo

1960-lukuvulla mylläsivät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset, ja Suomessa elettiin kaupungistumisen aikaa. Vanhojen keskustahuoneistojen varustelutaso ei enää vastannut ihmisten tarpeita: klapeilla lämmittäminen, tuhlailevan korkeat huoneet sekä vanhanaikaiset keittiö- ja saniteettitilat nähtiin ongelmina, joka voitiin ratkaista vain purkamalla vanha ja rakentamalla tilalle uutta. Korttelikatujen pakokaasut vaihdettiin ilomielin lähiöön rakennettuun nykyaikaiseen asuntoon – jos vain voitiin!

Yleisradion Elävän Arkiston filmit kertovat 1960-luvun ajankuvasta ja aateilmastosta vanhoihin kaupunginosiin muodostuneiden yhteisöjen kadotessa ja yksittäisen ihmisen jäädessä kasvavassa kaupungissa taka-alalle. Filmisarja kuvaa kaupunkikuvan muuttumista 60-luvulla sekä muutoksen herättämiä tunteita.

Uusi uljas keskusta jyrää varattomien Pasilan
Pasilan alue muuttui 1960- ja 70-lukujen aikana täysin. Puuhuvilat väistivät asuntojen, virastojen ja palveluiden kaupunginosaa. Tonttien vuokra-ajan lähestyvä päättyminen oli johtanut siihen, ettei rakennusten ylläpitoon enää uskallettu satsata, mikä varmisti alhaisen vuokratason.

Urbanisoidaan koko Suomi – Raportti kaupunkilaistumisesta
Filmimuotoinen puheenvuoro vastustaa kaupunkistumista ja pelkää, että yksilöt jäävät paitsioon tehokkaaksi suunnitellussa ja suurimittakaavaisessa järjestelmäkaupungissa. Filmi suomii kirpeästi 1960-luvun kehitystä.


Kenen Helsinki? Arkkitehtikuntakin kritisoi yhdyskuntarakenteen muutosta. 1970-luvun vaihteessa parikymppiset Vilhelm Helander ja Mikael Sundman julkaisivat Kenen Helsinki? -nimisen pamfletin, jossa kritisoitiin erityisesti autoistumista. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia näkökantoja rakennusperinnön säilyttämisestä tai pääkaupungin liikennejärjestelyistä kiinnostuneille lukijoille myös tänä päivänä.

Parempaan huomiseen: asuntopula

Katsauksia asuntopulaan

Eriika Johansson, Arkkitehtuurimuseo

1960-lukua leimasivat suuret yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset, kun Suomessa elettiin kaupungistumisen aikaa. Kiihtyvä maaltamuutto aiheutti painetta kaupunkien keskusta-alueilla, missä kohtuuhintaisista vuokra-asunnoista oli pakottava pula.

Yleisradion Elävän Arkiston filmit kertovat 1960-luvun asuntopulan aiheuttamasta aateilmastosta. Vaikka moderneja rakennusmenetelmiä ja -ratkaisuja pidettiin tervetulleina uudistuksina, nähdään filmeistä, että uutta ei kuitenkaan otettu vastaan täysin vailla kritiikkiä. Filmisarja käsittelee ajan huolia, kun vanhoihin kaupunginosiin muodostuneet yhteisöt katosivat ja lähiöiden palveluiden puuttuminen herättivät epävarmuutta.

Helsinkiläinen yövartijana työskentelevä sotaveteraani Johan Einar Laine asuu yksiössä purettavaksi määrätyssä puutalossa Kalliossa. Dokumentti seuraa miehen elämää, yritystä hankkia uusi asunto itselleen ja työssä avustavalle koiralleen sekä kuvaa asukkaiden väistämätöntä häätöä.

Ohjelmassa “Ihmisyksiöitä” toimittaja Reino Paasilinna suomii lähiörakentamista.

Ohjelma lähiöistä

Keskusteluohjelmassa harkitaan asuntoalueiden palvelutarpeita, asuntorakentamisen kehittymistä tulevaisuudessa ja katsellaan Jyväskylän Kortepohjan uuden lähiön idylliä. Lisäksi arkkitehti Reima Pietilä pohdiskelee kaikkien kansalaisten mahdollisuuksia olla tasavertaisia yhteiskunnan jäseniä ja esittelee kokeellisen suunnitelmansa alkoholisteille tarkoitetusta parantolakylästä.

Pyhitetty betoni

Tapiolan kirkko
Tapiolan kirkko. Kuva: Pietinen / MFA

EIJA RAUSKE, ARKKITEHTUURIMUSEO

Kuusikymmenluvun vaikuttavimmat sakraalirakennukset rakennettiin betonista. Brittiläinen arkkitehtuurihistorioitsija Adrian Forty toteaa betonin ristiriitaisuutta valottavassa teoksessaan Concrete and Culture: A Material History (2012), kuinka betoni kiehtoi kirkonrakentajia aina 1800-luvulta asti, vaikka materiaalin status oli alhainen. Erityisen suosituksi se tuli toisen maailmansodan jälkeen siitä huolimatta, että betonista rakennetut bunkkerit muistuttivat sodan tuhoista. Aiemmin edistystä edustanut materiaali alkoi sodan aikana merkitä pelastusta ja vankkumatonta suojaa.

Moni Suomessa 60-luvulla toteutettu kirkko pohjautui jo 50-luvun lopulla järjestetyn kirkkokilpailun voittoon. Betoni inspiroi arkkitehteja tavoittelemaan linjakasta arkkitehtuuria. Koeteltiin aineen mahdollisuuksia, tutkittiin holvimuotoja ja kokeiltiin toinen toistaan ohuempia kuorirakenteita ja uhkarohkeita konstruktioita. Kirkkoja koskeviin arkkitehtuurikilpailuihin perehtynyt Simo Paavilainen toteaa, kuinka 50-luvun kilpailujen tuloksena rakennettiin joukko geometrisia suurmuotoja hyödyntäviä veistoksen kaltaisia kirkkoja, joille oli ominaista betonin ennakkoluuloton käyttö. Suuntauksen keskeisiä esimerkkejä ovat kolmiomuotoihin perustuvat Hyvinkään ja Lauritsalan kirkot.

Sekä Hyvinkään että Lauritsalan kirkosta järjestettiin arkkitehtuurikilpailu vuonna 1958. Niistä jälkimmäisen voittivat Toivo Korhonen (1926–2014) ja Jaakko Laapotti (s. 1931) mitä lennokkaimmalla ehdotuksellaan – Lauritsalan kilpailu merkitsi huipennusta suurmuotojen käytössä. Kirkko valmistui vasta vuosikymmenen lopulla 1969. Sen 47 metrin korkeuteen kohoava katto on esijännitetty, ketjukäyräviivan muotoa noudattava riippuva teräsbetonikuori, jonka valu oli tyypiltään ensimmäinen Suomessa.

Lauritsalan kirkko
Lauritsalan kirkko. Kuva: Simo Rista / MFA

Huhtikuussa ratkenneen Hyvinkään kirkkokilpailun voitti Aarno Ruusuvuori. Vuonna 1961 valmistunut kirkko on ensimmäinen arkkitehdin kolmesta betonikirkosta. Valkosementtilaatoilla päällystetty pyhäkkö hallitsee kaupunkikuvaa ikuisuutta uhmaavalla pyramidimaisella hahmollaan. Rakenteeltaan kirkko oli edelläkävijöitä: pohjaltaan kolmion muotoinen, keskitetysti valoa kohti nouseva kirkkosali toteutettiin betonisista taitelaatoista. Ruusuvuoren mukaan rakenteen kantavuutta oli tutkittu yksinkertaisella tavalla: poimuttamalla tavallista paperia. Kirkon tasaisesti valaistu kuoriseinä toimii vastakohtana poimupintojen valon ja varjon leikille kohdistaen huomion alttarille.

Ruusuvuoren seuraava sakraalirakennus Huutoniemen kirkko on nähty 60-luvun betonikirkkojen airuena. Tässä Vaasaan rakennetussa kirkossa arkkitehti siirtyi käyttämään raakalautamuottien jäljiltä karkeaa betonipintaa, mikä merkitsi brutalismille ominaista rehellisyyttä tavoittelevaa materiaalinkäsittelyä.

Käsittelemättömästä betonista tuli 60-luvulla kunnianhimoisten arkkitehtien materiaali, ja juuri Ruusuvuoren arkkitehtitoimistosta tuli legendaarinen ajan nousevien kykyjen koulutuspaikka. Puhtaaksivaletun betonin ohella materiaalien ominaislaadun herkästi aistinut Ruusuvuori suosi harmaanruskeita kevytsoraharkkoja, terästä ja lasia. Niiden taitajana hän loi kansainvälistä tasoa olevaa minimalistista arkkitehtuuria.

Vuonna 1965 valmistuneessa Tapiolan kirkossa Ruusuvuoren arkkitehtuuri on ehdottomimmillaan. Vaaleiden tornitalojen vastapainoksi hän suunnitteli raskaista betonielementeistä rakennetun pelkistetyn bunkkerikirkon, jonka muurien sisään kätkeytyy oma eristetty maailmansa. Harmaanruskeilla leca-tiilillä verhotun kirkkosalin tyhjyys pysäyttää tulijan. Takaseinän katonrajasta ristikon takaa lankeava luonnonvalo herättää harmaan betonin eloon.

Pietilöiden Kalevan kirkon toteuttaminen puolestaan viivästyi, mikä oli monen ajan sakraalirakennuksen kohtalo. Kirkkovaltuusto hyväksyi lopulliset piirustukset vasta helmikuussa 1964 – rakentamaan päästiin lokakuussa. Orgaanisessa pohjaratkaisussaan koveriin ja kuperiin muotoihin perustuva, 30 metrin korkeuteen kohoava kirkko valettiin liukuvalumenetelmällä noin kahdessa viikossa. Sisätilojen ankarasta betoniarkkitehtuurista huolimatta suunnittelijoiden alkuperäinen ajatus paljaista betonijulkisivuista kariutui – valumavesien pelossa ulkoseinien betonikourut verhottiin kellertävillä savitiilillä. Pettynyt Pietilä kuvasi tulosta sanalla ”arkipäiväinen”. Silti mäellä Itsenäisyydenkadun päätteenä kohoava Kalevan kirkko on monumentaalisuudessaan aikansa vaikuttavin kirkkorakennus.

60-luvun karun eleganttia betonibrutalismia edustavat kirkot ovat saaneet osakseen paljon arvostelua. Niin Järvenpään kirkkoa kuin sveitsiläissyntyisen André Schützin Kuopioon suunnittelemaa järkälemäistä Alavan kirkkoa on haukuttu Suomen rumimmaksi. Moni 60-luvun sakraalirakennus onkin saanut kantaa nimeä piruntorjuntabunkkeri.

– – –

Koko artikkelin voit lukea teoksesta Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin, Arkkitehtuurimuseo, Helsinki 2016, 97–119. Viitteet, lähteet ja kirjallisuus julkaistu kirjassa.

Elämää lähiössä

789

Kirjailija Tomi Kontio

Muuttoaalto maalta kaupunkeihin alkoi Suomessa 1960-luvulla. Ratkaisuksi kasvavaan asunnontarpeeseen rakennettiin nopeasti, taloudellisesti ja teollisesti Helsingin reuna-alueille lähiöitä. Taloja valmistettiin suurella mittakaavalla ja rakennusmassojen väliin jätettiin tyhjää tilaa. Talot ikään kuin pulppusivat metsästä. Monet 60-luvulla ongelmalähiön maineen saaneista asuinalueista ovat muuttuneet viime vuosina. Yksinasuvien määrä on kasvanut ja asukkaiden keski-ikä on noussut.

IRIS

Hänen ensimmäinen miehensä kuoli 17 vuotta sitten. Hänen toinen miehensä kuoli kaksi kuukautta sitten. Hänen kolmas lapsensa kuoli meningiittiin kaksivuotiaana. Hänen koiransa kuoli, kun hän täytti yksitoista. Hänen äitinsä kuoli kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen. Hänen isoisänsä kuoli ja isoäitinsä. Hän ajoi ajokortin sen jälkeen, kun hänen ensimmäinen miehensä kuoli auto-onnettomuudessa. Hän otti koiran jälkeen kissan, mutta sekin kuoli. Hän meni työväenopiston teatterikerhoon vuonna 1996. Hän näytteli kuningatarta, jonka mies kuoli, jonka toinen mies kuoli ja jonka poika kuoli. Ja joka itse kuoli. Hän osti tämän asunnon ensimmäisen miehensä kanssa. He olivat asuntosäästäjiä. Hän makasi tässä vuoteessa ensimmäisen ja toisen miehensä kanssa. Hänen lapsensa ovat juosseet näissä huoneissa. Hänellä on paljon kuolleita ympärillään. Hän laulaa joka ilta sille pienelle, joka kuoli. Hän laulaa joka ilta ja itkee hieman. Huomenna hän laittaa karjalanpaistia ja leipoo kakun. Hän ei muuta pienempään, vaikka lapset niin toivovat. Hän asuu tässä. Hän antaa lapsenlapsille kakkua ja kermakaramelleja. Hän iloitsee pienten ihmisten äänistä. Hänestä on mukava katsoa, kun ne vipeltävät jaloissa. Hän ei muuta pienempään ennen kuin kuolee.

MIKAEL JA KATARIINA

– Oliko hyvä leffa? – Ihan ok. – No mitäs Meiju? – Se aikoo jättää sen assarin homman ja mennä johonkin helvetin IT-lafkaan jokskuks helvetin management-product-supervisor-manageriksi. – Ai jaa, mä luulin, että se viihty siellä yliopistolla. – Viihty, viihty, mutta parempi liksa. No, mites lapset? Sait sä Luukaksen rauhottumaan? – Juu, juu. Annoin sille velliä tuttipullosta. – Annoit vai? Ei vittu. Enks mä oo sanonu, että se tuttipullonukuttaminen pitää lopettaa. Nyt mentiin taas takapakkia tässä unikoulussa. – No, helvetti, oliks sun pakko lähteä leffaan. – Siis sä annoit sille tuttipulloa, vaikka mä kielsin? – Jep. – Vittu teitä miehiä. Oot sä juonut jotain? – Vähän punkkua. – Ai sä dokaat, kun sä hoidat lapsia. – En mä dokaa, mä oon ottanu pari lasia viiniä. Ittehän sä oot saatana kännissä. – Sä oot siis juonu täällä lapsia hoitaessa. Ei saatana. – Pari lasia. – Enhän mä uskalla lähteä saatana mihinkään. Ei susta oo isäksi. – Ihan hyvin meillä on täällä mennyt, tähän asti. Lapset on ruokittu ja pesty. – Sä menit antamaan tuttipulloa. – No ei tää maailma siihen kaadu. – Kyllä se kuule kaatuu. Ja sä dokaatkin vielä. – Haista nyt vittu. – Haista saatana itse senkin vitun juoppo paska. – Älä huuda, lapset herää ja naapurit kuulee. – Kuulkoon, saatana. Kuulkoon vittu kaikki, mikä helvetin mulkku sä oot. Mun on pitäny sanoo tää jo aikoja sitten sulle: mä aion erota susta. Ja piste. – Ai jaa. – Mä otan lapset. Ja tää kämppä pannaan myyntiin, heti maanantaina. – Ole nyt hiljaa, lapsetkin heräävät. – Sun on turha yrittää saada lapsia ittelles, vai luulet sä että äijällä, joka dokaa ois mitään mahdollisuuksia oikeudessa. – Sä nolaat ittes, mutta sen mä sanon, että mä en lähe tästä kämpästä mihinkään, se on varma. Mä asun tässä.

MIA

Halusin muuttaa vähän parempaan lähiöön. Halusin vähän paremman äidin, paljon paremman isän. Halusin pidemmän miehen ja pikkusen fiksumman. Halusin pojan mutta sain tytön. Halusin maalata maisemia ja ihmisiä. Halusin kirjoittaa kirjan, joka kertoisi siitä mitä minä tunnen. Halusin kirjoittaa runon, joka saisi ihmiset itkemään. Aloittaisin sen säkeellä: Verkkaan kulkevat tummat pilvet. Se kertoisi kaipauksesta. Siinä olisi ainakin yksi metafora: kaipauksen palapeli. Se kertoisi minun elämästäni ja minun kaipauksestani. Ikkunasta näkyy mäntyjen latvoja. Ylhäältä katsottuna ihmiset näyttävät eläimiltä. Ja autot näyttävät eläimiltä. En saa koottua elämäni palapeliä. Osat eivät aivan loksahda kohdilleen. En ole saanut, mitä halusin. Miehelläkin on jo hiukan vatsaa ja tytär voisi olla nätimpi. Ja tämä asunto! Miten minä vihaankaan tätä asuntoa ja näitä seiniä ja tuota näkymää! Minä avaan ikkunan ja huudan sen kaikille. Minä haluan huutaa. Sen jälkeen minä konttaan lattialla ja etsin sitä palaa, jonka olen hukannut.

JARI

Viidennen kerroksen kolme laitimmaista ikkunaa, vasemmalla. Siellä asuu ydinperhe. Isä ja äiti + kaksi lasta, tyttö ja poika, sekä labradorinnoutaja Jade. Se on läpitalon huoneisto, neljä huonetta, parveke, neliöitä 92, 5. Keittiö on remontoitu, kylpyhuoneessa on hierova suihkukaappi, jossa voi kuunnella musiikkia. Autotallissa on heidän farmari-Volvonsa, turvallinen ja ekologinen. Tavaratilaan mahtuu hyvin pojan jääkiekkovarusteet. Täällä neliöt ovat Helsingin halvimpia, asuntolaina on kohta maksettu ja rahaa riittää lomamatkoihin. Vuoden 1986 kesällä ydinperheen isä luki Jim Morrisonin elämänkerran ja kasvatti pitkää tukkaa. Hän kävi Amsterdamissa polttamassa pilveä. Hän viilteli itseään, kun hänen silloinen tyttöystävänsä jätti hänet vanhemman kundin takia. Vuonna 1990 hän tapasi tulevan vaimonsa ja lastensa äidin. Hän pitää lähiönsä väljästä rakentamisesta, talojen ankarasta geometriasta ja vaaleasta veistoksellisuudesta. Hän viittaa kintaalla niille, jotka sanovat, että heidän pitäisi muuttaa paremmalle alueelle. Hän pitää männyistä talojen välissä ja pääväylää reunustavista koivuista. Pimeinä talviöinä, kun lapset ja vaimo jo nukkuvat, hän katselee vastapäisen talon ikkunoita ja ajattelee, että joku katsoo häntä, joku jolla on selän takana oma menneisyytensä, ympärillä omat neliöt ja suhteet. Hän sulkee silmänsä. Hän ajattelee toista naista, mutta ei tiedä, kuka se toinen olisi.

EMILIA

Olen ollut kiltti tyttö olen tehnyt niin kuin äiti tahtoo olen tanssinut balettia ja kuulunut oppilasneuvostoon olin koulumme paras ylioppilas ja menin lääkikseen heti kirjoitusten jälkeen olen ollut kiltti tyttö ja tehnyt kotitehtäväni minulla oli onnellinen lapsuus ja hieno koti omakoti kotkottava kotiäiti kotona ja isän selkä iltaisin ikkunaa vasten kun hän teki töitään työhuoneessaan ja kalju ympyrä takaraivossa olisin halunnut koskettaa sitä nahkaa kun se näytti yhtä aikaa kimmoisalta ja sileältä ja pehmoleluni nimi oli Puppe ja ajattelin että Puppe puhuu jumalan kanssa ja auttaa minua jos minun on paha olla vielä joskus kutsun Puppea pehmeää kissaa jonka isä toi Ruotsista kutsuin sitä kun patologian laitoksella leikkelimme ruumiita ja minä en saanut unta niiltä ruumiilta sekin tuli minun uneeni se harmaa mies jolla oli kapeat hartiat ja rintalasta koholla ja rinnassa tukko harmaita karvoja pitkiä harmaita karvoja sikin sokin ja minä rimpuilin niissä karvoissa kuin kala verkossa ja nyt tuossa makaa karvainen mies Roberto makaa minun vuoteessani suu auki ja hengittää ja hänen hengityksensä on kuin patsas ja hänen kalunsa näkyy peitonkin läpi se on elävän miehen kalu voisinpa saada neuvoja Pupeltani mutta se meni rikki ja roskikseen riks rikki ja rosk roskikseen minä olen kiltti tyttö tuo on karvainen mies mitä se tekee minun vuoteessani minun asunnossani jonka isä osti menisi jo vehkeinensä grazie prego arrivederci ja ciao tämä on minun asunto kotini on linnani minä olen kiltti tyttö minä olen ollut kiltti olen olin.

OLAVI

Hän on asunut yksin kaksikymmentä vuotta tässä samassa asunnossa. Sitä ennen hän asui viereisessä rapussa kaksikymmentä vuotta vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Hän ei tiedä oliko hän enemmän yksin silloin, kun hän eli perheensä kanssa vai nyt. Hän ei osannut puhua vaimonsa kanssa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan tytärtään. Vaimo sanoi häntä tunteettomaksi ja kovapintaiseksi. Kun teflon-pannut yleistyivät, vaimo alkoi verrata häntä sellaiseen. Hän sanoi lapselle, että sinun isäsi on teflon-mies: mikään ei tartu, mikään ei mene läpi. Hän hylkii kaikkea. Hän jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Hän sai työkavereiltaan kossupullon. Siinä kaikki. Ei puheita. Ei läksiäisiä. Ei edes kädenpuristusta. Hän ei koskaan kertonut vaimolleen, että kun hänen isänsä tuli rintamalta kotiin, hän ensitöikseen sulki poikansa pieneen komeroon. Eikä hän kertonut vaimolleen, että hän oli salaa onnellinen, kun isä haavoittui vakavasti jatkosodan viimeisinä päivinä. Että häneltä meni jalat ja munat ja toinen käsi. Eikä sitä, että isä ampui itsensä vasemmalla kädellään vuonna 1946. Hänellä on vanha kuvaputkitelevisio olohuoneessa, mutta sillä ei voi vastaanottaa digitaalisia lähetyksiä. Hän on alkanut lukea venäläisiä klassikoita. Iltaisin hän muovaa savea. Hänellä on keittiön kaapit täynnä pieniä savihahmoja, ihmisiä, eläimiä, pikkupiruja. Erityisesti hän pitää linnuista.

SUSANNA

Hän on syntynyt Varkaudessa. Hän oli perheen ainoa lapsi. Hänen isänsä työskenteli paperitehtaalla ja äiti oli huoltoasemalla myyjänä. Hän oli seitsemän, kun vanhemmat erosivat. Hän muisti vieläkin sen tunteen, kun isä oli yhtäkkiä poissa, kun kylpyhuoneessa ei enää haissut isän työvaatteilta ja kenkätelineessä oli aukko isän isojen kenkien kohdalla. Äiti hävitti kaiken isästä muistuttavan kodista, leikkasi valokuvistakin isän pois. Äiti ei edes haukkunut entistä miestään. Ei edes yhtä moitteen sanaa, ei edes silloin, kun hän kyseli isän perään. Hiljaisuus, vaikeneminen kulki huoneissa kuin aave. Isää ei poistettu vain historiasta, vaan koko hänen olemisensa kiellettiin. Pikkuhiljaa isän piirteet ja äänet liukenivat ja laimenivat hänen mielestään, muuttuivat kaiuiksi, jotka vähitellen etääntyivät ja lopulta katosivat. Hän muisti, että isän paikalle ilmestyi toisia miehiä, niitä tuli ja meni. Se kuului ikään kuin elämänjärjestykseen. Hän lähti kuvataidelukioon Helsinkiin, eikä käynyt sen jälkeen kuin kaksi kertaa syntymäkaupungissaan. Suoritettuaan lukion hän pyrki kuvataideakatemiaan, mutta ei päässyt. Hän ei antanut sen lannistaa itseään. Hän teki kahta työtä, siivosi metroasemia ja teki ilta- ja viikonloppuvuoroja S-marketissa. Hän kokeili myös jonkun aikaa itsensä myymistä, mutta tunsi, että se työ vahingoitti häntä, ei niinkään fyysisesti kuin sisäisesti. Hän lähti banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan ja joutui Sao Paulossa rikollisryhmän kidnappaamaksi. Kun kukaan ei suostunut maksamaan hänestä lunnaita, häneltä katkaistiin kaksi sormea ja hänet heitettiin virumaan johonkin suurkaupungin laitamille, josta pieni takkutukkainen Júlio löysi hänet ja auttoi jalkeille. Hän ei ollut koskaan rukoillut, mutta silloin hän kiitti jumalaa siitä, että häntä ei tapettu. Päästyään takaisin Helsinkiin hän tunsi olevansa valmis. Hän leikkasi hiuksensa ja sisusti asuntonsa uudelleen. Hän halusi, että kaikki on pehmeää ja pyöreää. Eräänä kesäiltana, kun pääskyt naarmuttivat sinistä taivasta veitsenterävillä siivillä, hän näki isän istuvan keittokomeron pöydän ääressä. Viisto valo kulki isän kasvojen poikki.

HENRY

Sain vihdoin sen toisen Kukkapuron Junior-tuolin meille. Nyt meillä on molemmilla oma Juniorimme. Harri pitää minua hulluna tämän retro-villityksen takia, mutta minä haluan sisustaa asuntomme sellaiseksi kuin se olisi voinut olla 1960-luvun loppupuolella. Haluan muutakin. Haluan Harrin. Haluan nauttia viiniä hänen kanssaan, kuunnella musiikkia hänen kanssaan, vinyylilevyiltä tietysti. Haluan humaltua mukavasti, rakastella, hyväillä ja ottaa hyväilyjä vastaan, haluan tehdä sitä työtä, mitä teen. Haluan keskustella ihmisten kanssa ja kerätä heidän säteilyä ja hohdetta itseeni. Haluan välillä upota fiktioon, että tuntisin mielikuvituksen voiman, ja sen kuinka toinen todellisuus korvaa toisen, haluan matkustaa kukkapurossani kaikkiin aikoihin ja paikkoihin, seikkailuihin, vaaroihin, romansseihin ja miksei myös ylevän surun hetkiin. Haluan ihailla puita ja kukkia, vanamon hentoa vartta ja viehkeää tuoksua, karhunputken jämäkkyyttä, kissankellon runollista helinää. Haluan seurata tuonkin juopposeurueen elämää, joka on majoittunut pihanurmelle, karvaisena, takkuisena ja punertavana joukkona. Haluan meille Saab 96:n tai Volvo PV:n. Niiden kaarevat muodot loisivat kauniin kontrastin talomme nauhaikkunajulkisivulle. Haluan valoa ja ilmaa. Rakastan elämää. Haluan elää ikuisesti. Välillä minä mietin, että mitä järkeä tässä kaikessa on, näissä hetkissä, muistoissa, onnentunteessa, jos kuolema pyyhkii kaiken pois, deletoi, formatoi, tyhjentää.

MARTTI

Hän oli tuurijuoppo, mukava ja seurallinen mies selvin päin, mutta humalassa hirviö. Kerran hän roikutti vaimoaan parvekkeelta kaikkien kolmen lapsen katsellessa toimitusta ikkunan takaa kauhun kangistamina. Seuraavana päivänä mies ei muistanut mitään. Hän pelehti lasten kanssa pihan hiekkalaatikolla ja vei sen jälkeen heidät ostoskeskuksen baariin juomaan limsaa. Hän jutteli naapurien kanssa niitä näitä. Ja kiitti vaimonsa tekemää ruokaa oivalliseksi. Hän lottosi, koska oli lauantai ja yllytti lapset haaveilemaan uudesta ja suuresta asunnosta, jonka he ostaisivat, jos numerot osuisivat kohdalleen. Siinä asunnossa olisi uima-allas ja takkahuone. Pihalla kasvaisi omenapuita ja autotallissa kiiltelisi upouusi Mersu. Lapsilla olisi kaikki pelit ja vempeleet. Vaikka kupongissa oli vain kaksi oikein, hänen hymynsä ei hyytynyt. Ensi viikolla uudestaan. Hän luki iltasadun kaikille. Yöllä hän helli vaimoaan ja meni tämän sisään. Hän ei kuullut nuorimman lapsensa, silloin 5-vuotiaan Liisan itkua seinän läpi, pään yli vedetyn peiton läpi, yhteen puristettujen huulien läpi. Hän ei ymmärtänyt, että hänen lapsillaan oli kaksi isää. Kahden viikon päästä tai joskus vasta kuukauden päästä, hän tarttui taas pulloon. Sama kuvio toistui. Riitelyä, väkivaltaa… ja rauha. Riitelyä, väkivaltaa… ja rauha. Lopulta hänen vaimonsa luovutti. Hänkin alkoi juoda. Lapset jäivät oman onnensa nojaan. Kun vanhemmat rupesivat riitelemään, he siirtyivät rappuun tai kiipesivät talon ullakolle. Siellä he istuivat kyyryssä ja vilkuilivat arkoina ympärilleen. Äitikin oli oppinut pitämään puoliaan. Kerran hän huitaisi miestään veitsellä niin että nenästä irtosi pala. Välillä lapset otettiin huostaan, välillä he palasivat kotiin, kun vanhemmat vannoivat tehneensä parannuksen. He aloittivat monta uutta elämää ja he lopettivat yhtä monta. Vanhimmat lapset, kaksi poikaa, ajautuivat lopulta huumeporukoihin. He kyllästivät itsensä kaikilla mahdollisilla kemikaaleilla. Nuorin lapsista, Liisa, seilasi sijaisperheiden ja kodin väliä, kunnes hän 14-vuotispäivänään hyppäsi parvekkeelta alas ja lopetti viimeistä kertaa elämänsä.

MARIA

Ne nousevat metsästä kuin valtavat valkoiset hampaat, niissä ei ole mitään luontevaa. Silti ne näyttävät kasvavan, kun aurinko laskee ja valo heittää kiilansa niiden kylkiin. Hiekan ja sementin sisällä terässuonet muistavat hetkellisesti nuoruutensa ahjot ja ikkunoiden kvartsi imaisee männynlatvojen siluetit kylmiin peileihinsä. Lasin takana asuvat liha ja pelko. Tuolla on minun ikkunani, minun huoneeni, minun perheeni. Tuolla on minun aaveeni kulkemassa keittiöstä olohuoneeseen, sanomassa, tekemässä, haluamassa. Lapsille ruokaa, miehelle ihoa, itselle kuvia. Sydämen tahdonvastainen elin pumppaa verta suoniin, kirjainverta, sanaverta, veren absurdeja lauseita aivoihin, keuhkoihin, munuaisiin, maksaan ja jalkovälin huutomerkkiin. Vietän yöni hampaassa, joka puree taivaaseen reiän.

Julkaistu englanniksi kirjassa “Finnish Architecture 0809”, Museum of Finnish Architecture, Finnish Association of Architects SAFA, Alvar Aalto Academy, 2010

Kamalan ihanaa vai ihan kamalaa

JUHANA LAHTI, ARKKITEHTUURIMUSEO

Kuusikymmenluku oli Suomessa muutoksen vuosikymmen. Näin oli tietysti kaikkialla läntisessä maailmassa, mutta meillä Suomessa ”kulttuurivallankumous” tapahtui samaan aikaan muiden keskeisten yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Vuosikymmenen kuluessa Suomi kaupungistui ja autoistui: lainmuutoksen myötä perustettiin 14 kaupunkia ja 12 kauppalaa ja henkilöautojen lukumäärä nelinkertaistui vuoden 1959 lopun 160 000:sta vuoden 1969 lopun 643 000:een. Vuonna 1969 kaupunkilaisten määrä viimein ylitti maaseudulla asuvien määrän. Erityisesti lähiöiden rakentaminen ja uudenlaisiin moottoriliikenteen tarpeisiin vastaaminen muuttivat kaupunkejamme ja rakennettua ympäristöämme radikaalimmin kuin koskaan aikaisemmin. Asuntojen määrä kasvoi kuudenneksella, n. 200 000 kodilla.

Muutosvauhti oli suorastaan huimaa kaikilla tasoilla, myös arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyen. Kaavoituslainsäädäntö uusittiin perustavanlaatuisesti vuoden 1958 rakennuslaissa, joka astui voimaan seuraavan vuoden alussa. Uusina kaavamuotoina otettiin käyttöön yleiskaava ja seutukaava. Aravajärjestelmä ja muut säädökset määrittivät osaltaan asuinrakentamista. Vuonna 1966 Aravan (Asuntorakennustuotannon valtuuskunta) tehtävät siirtyivät Asuntohallitukselle. Vanhoja puutaloalueita purettiin surutta kaupunkien keskusta-alueiden liepeiltä eri puolilla maata ja moottoriteitä vähintäänkin suunniteltiin jos ei rakennettu niiden tuntumaan. Vuosikymmenen kuluessa, läheisesti kulttuuriseen muutokseen liittyen, heräsikin vastarinta purkuvimmaa kohtaan, ja rakennussuojelua alettiin ajatella uudella tavalla. 1960-luvulla alkoi myös sellaisen hyvinvointivaltion rakentaminen, johon liittyvien ongelmien kanssa tänä päivänä kamppailemme, kun kiinteistöomaisuus on muuttunut kulueräksi.

01-smithpolvinenkeskusta-ja-katuverkko-jpg

1960-luvun moninaisuus näkyy erinomaisesti asuinalueita tarkasteltaessa. Ihanteeksi avoimien metsälähiöiden rinnalle tulee kompaktikaupunki. Rakentamisen todellisuus tuotti teollistumisen myötä ja taloudellisen tehokkuusajattelun paineissa usein näistä ihanteista poikkeavaa rakentamista. Mittakaavan puolesta asuinalueen määritelmä on käytännössä laajempi kuin koskaan, mukaan mahtuvat niin pienet muutaman rakennuksen idylliset kokonaisuudet kuin rakennusyhtiöiden elementtitekniikalla toteutetut aiempaa suuremmat aluerakentamiskohteet. Arkkitehtuurin ihanteiden, teknisen kehityksen ja alueiden koon lisäksi moninaisuuden taustalla on muitakin tekijöitä. Valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloa katsoessa edellisten rinnalle nousevat erot maamme eri alueiden välillä sekä ajan tarpeet, jotka olivat toisenlaiset kuin nykyään.

Aluekohteista nousevat esiin edelleen teollisuusyhdyskunnat sekä kasarmialueet, kuten Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema Keuruun varuskunta sekä Vekaranjärven varuskunta, jonka pääosin seuraavalla vuosikymmenellä valmistuneen keskuksen suunnitteli Osmo Lappo. Näiden lisäksi moninaisuudesta kertovat niin Kokkolan Kiviniityn pientaloalue tyyppitaloineen kuin Sodankylän Puolakkavaaran asutuskylä – lajissaan viimeisiä toteutettuja aikanaan. Oikeastaan voikin todeta, että asuinalue-sana piti tuolloin sisällään laajemman kirjon erilaisia asumiseen tarkoitettuja kokonaisuuksia kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin.

02-jpg

Tänä päivänä elämme 60-luvulta alkaneen teollisen lähiörakentamisen kriisiä: rakennusten peruskorjaus on osoittautunut varsin kalliiksi suhteessa kaupunkien laitamien asuntojen hintoihin sekä asukkaiden varallisuustasoon. Jo kerran maksettu asunto pitäisi maksaa uudestaan, jolloin uuden rakentaminen on taloudellisesti relevantti vaihtoehto korjaamiselle. Kriisi koskettaa paitsi kotitalouksia myös kansantaloutta. Turun Myllysillan (1975, purettu 2010) ongelmat ja sortuneet hallirakenteet ovat palauttaneet menneiden vuosikymmenten rakenteelliset ratkaisut sanalla sanoen maanpinnalle.

60-lukua tuntuu riivaavan sellainen kulttuurinen etäisyys, jonka keskeisimpiä vivahteita on hyvin vaikea tavoittaa nykyhetkestä – ja etenkin meidän, jotka emme ole 60-lukua kokeneet. Karun betoniarkkitehtuurin estetiikka tai järjestelmäarkkitehtuurin utopististen visioiden hienoudet eivät aivan yksiselitteisinä avaudu kaikille. Pamflettikirjojen tekstit ja 60-luvun kotimaisten merkkielokuvien vallankumouksellisuus jäävät niin ikään vaikeasti tavoitettaviksi.

Arkkitehtuurissa teorian ja toteutuksen tasot kohtasivat uudella tavalla: moduuli-ajattelu, sarjallisuus ja mittastandardit yhdistyivät betonin, elementtien ja teollisen rakentamisen kanssa. Lopputuloksena tästä ”epäpyhästä liitosta” syntyi niin anonyymeja elementtilähiöitä jo 60-luvun kuluessa kuin strukturalismia tai järjestelmäarkkitehtuuria toteuttavia ”megastruktuureja” seuraavalla vuosikymmenellä sekä arkkitehtuurin helmiä, joista voimme toivottavasti jatkossakin nauttia ja joita voimme henkilökohtaisesti kokea eri elämänvaiheissa.

FT Juhana Lahti toimii Arkkitehtuurimuseossa tutkimuspäällikkönä.

Ote kirjan johdannosta Värikkäämpi, Iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin, Arkkitehtuurimuseo, Helsinki 2016, 13-31. Viitteet, lähteet ja kirjallisuus julkaistu kirjassa.