Elämää lähiössä

789

Kirjailija Tomi Kontio

Muuttoaalto maalta kaupunkeihin alkoi Suomessa 1960-luvulla. Ratkaisuksi kasvavaan asunnontarpeeseen rakennettiin nopeasti, taloudellisesti ja teollisesti Helsingin reuna-alueille lähiöitä. Taloja valmistettiin suurella mittakaavalla ja rakennusmassojen väliin jätettiin tyhjää tilaa. Talot ikään kuin pulppusivat metsästä. Monet 60-luvulla ongelmalähiön maineen saaneista asuinalueista ovat muuttuneet viime vuosina. Yksinasuvien määrä on kasvanut ja asukkaiden keski-ikä on noussut.

IRIS

Hänen ensimmäinen miehensä kuoli 17 vuotta sitten. Hänen toinen miehensä kuoli kaksi kuukautta sitten. Hänen kolmas lapsensa kuoli meningiittiin kaksivuotiaana. Hänen koiransa kuoli, kun hän täytti yksitoista. Hänen äitinsä kuoli kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen. Hänen isoisänsä kuoli ja isoäitinsä. Hän ajoi ajokortin sen jälkeen, kun hänen ensimmäinen miehensä kuoli auto-onnettomuudessa. Hän otti koiran jälkeen kissan, mutta sekin kuoli. Hän meni työväenopiston teatterikerhoon vuonna 1996. Hän näytteli kuningatarta, jonka mies kuoli, jonka toinen mies kuoli ja jonka poika kuoli. Ja joka itse kuoli. Hän osti tämän asunnon ensimmäisen miehensä kanssa. He olivat asuntosäästäjiä. Hän makasi tässä vuoteessa ensimmäisen ja toisen miehensä kanssa. Hänen lapsensa ovat juosseet näissä huoneissa. Hänellä on paljon kuolleita ympärillään. Hän laulaa joka ilta sille pienelle, joka kuoli. Hän laulaa joka ilta ja itkee hieman. Huomenna hän laittaa karjalanpaistia ja leipoo kakun. Hän ei muuta pienempään, vaikka lapset niin toivovat. Hän asuu tässä. Hän antaa lapsenlapsille kakkua ja kermakaramelleja. Hän iloitsee pienten ihmisten äänistä. Hänestä on mukava katsoa, kun ne vipeltävät jaloissa. Hän ei muuta pienempään ennen kuin kuolee.

MIKAEL JA KATARIINA

– Oliko hyvä leffa? – Ihan ok. – No mitäs Meiju? – Se aikoo jättää sen assarin homman ja mennä johonkin helvetin IT-lafkaan jokskuks helvetin management-product-supervisor-manageriksi. – Ai jaa, mä luulin, että se viihty siellä yliopistolla. – Viihty, viihty, mutta parempi liksa. No, mites lapset? Sait sä Luukaksen rauhottumaan? – Juu, juu. Annoin sille velliä tuttipullosta. – Annoit vai? Ei vittu. Enks mä oo sanonu, että se tuttipullonukuttaminen pitää lopettaa. Nyt mentiin taas takapakkia tässä unikoulussa. – No, helvetti, oliks sun pakko lähteä leffaan. – Siis sä annoit sille tuttipulloa, vaikka mä kielsin? – Jep. – Vittu teitä miehiä. Oot sä juonut jotain? – Vähän punkkua. – Ai sä dokaat, kun sä hoidat lapsia. – En mä dokaa, mä oon ottanu pari lasia viiniä. Ittehän sä oot saatana kännissä. – Sä oot siis juonu täällä lapsia hoitaessa. Ei saatana. – Pari lasia. – Enhän mä uskalla lähteä saatana mihinkään. Ei susta oo isäksi. – Ihan hyvin meillä on täällä mennyt, tähän asti. Lapset on ruokittu ja pesty. – Sä menit antamaan tuttipulloa. – No ei tää maailma siihen kaadu. – Kyllä se kuule kaatuu. Ja sä dokaatkin vielä. – Haista nyt vittu. – Haista saatana itse senkin vitun juoppo paska. – Älä huuda, lapset herää ja naapurit kuulee. – Kuulkoon, saatana. Kuulkoon vittu kaikki, mikä helvetin mulkku sä oot. Mun on pitäny sanoo tää jo aikoja sitten sulle: mä aion erota susta. Ja piste. – Ai jaa. – Mä otan lapset. Ja tää kämppä pannaan myyntiin, heti maanantaina. – Ole nyt hiljaa, lapsetkin heräävät. – Sun on turha yrittää saada lapsia ittelles, vai luulet sä että äijällä, joka dokaa ois mitään mahdollisuuksia oikeudessa. – Sä nolaat ittes, mutta sen mä sanon, että mä en lähe tästä kämpästä mihinkään, se on varma. Mä asun tässä.

MIA

Halusin muuttaa vähän parempaan lähiöön. Halusin vähän paremman äidin, paljon paremman isän. Halusin pidemmän miehen ja pikkusen fiksumman. Halusin pojan mutta sain tytön. Halusin maalata maisemia ja ihmisiä. Halusin kirjoittaa kirjan, joka kertoisi siitä mitä minä tunnen. Halusin kirjoittaa runon, joka saisi ihmiset itkemään. Aloittaisin sen säkeellä: Verkkaan kulkevat tummat pilvet. Se kertoisi kaipauksesta. Siinä olisi ainakin yksi metafora: kaipauksen palapeli. Se kertoisi minun elämästäni ja minun kaipauksestani. Ikkunasta näkyy mäntyjen latvoja. Ylhäältä katsottuna ihmiset näyttävät eläimiltä. Ja autot näyttävät eläimiltä. En saa koottua elämäni palapeliä. Osat eivät aivan loksahda kohdilleen. En ole saanut, mitä halusin. Miehelläkin on jo hiukan vatsaa ja tytär voisi olla nätimpi. Ja tämä asunto! Miten minä vihaankaan tätä asuntoa ja näitä seiniä ja tuota näkymää! Minä avaan ikkunan ja huudan sen kaikille. Minä haluan huutaa. Sen jälkeen minä konttaan lattialla ja etsin sitä palaa, jonka olen hukannut.

JARI

Viidennen kerroksen kolme laitimmaista ikkunaa, vasemmalla. Siellä asuu ydinperhe. Isä ja äiti + kaksi lasta, tyttö ja poika, sekä labradorinnoutaja Jade. Se on läpitalon huoneisto, neljä huonetta, parveke, neliöitä 92, 5. Keittiö on remontoitu, kylpyhuoneessa on hierova suihkukaappi, jossa voi kuunnella musiikkia. Autotallissa on heidän farmari-Volvonsa, turvallinen ja ekologinen. Tavaratilaan mahtuu hyvin pojan jääkiekkovarusteet. Täällä neliöt ovat Helsingin halvimpia, asuntolaina on kohta maksettu ja rahaa riittää lomamatkoihin. Vuoden 1986 kesällä ydinperheen isä luki Jim Morrisonin elämänkerran ja kasvatti pitkää tukkaa. Hän kävi Amsterdamissa polttamassa pilveä. Hän viilteli itseään, kun hänen silloinen tyttöystävänsä jätti hänet vanhemman kundin takia. Vuonna 1990 hän tapasi tulevan vaimonsa ja lastensa äidin. Hän pitää lähiönsä väljästä rakentamisesta, talojen ankarasta geometriasta ja vaaleasta veistoksellisuudesta. Hän viittaa kintaalla niille, jotka sanovat, että heidän pitäisi muuttaa paremmalle alueelle. Hän pitää männyistä talojen välissä ja pääväylää reunustavista koivuista. Pimeinä talviöinä, kun lapset ja vaimo jo nukkuvat, hän katselee vastapäisen talon ikkunoita ja ajattelee, että joku katsoo häntä, joku jolla on selän takana oma menneisyytensä, ympärillä omat neliöt ja suhteet. Hän sulkee silmänsä. Hän ajattelee toista naista, mutta ei tiedä, kuka se toinen olisi.

EMILIA

Olen ollut kiltti tyttö olen tehnyt niin kuin äiti tahtoo olen tanssinut balettia ja kuulunut oppilasneuvostoon olin koulumme paras ylioppilas ja menin lääkikseen heti kirjoitusten jälkeen olen ollut kiltti tyttö ja tehnyt kotitehtäväni minulla oli onnellinen lapsuus ja hieno koti omakoti kotkottava kotiäiti kotona ja isän selkä iltaisin ikkunaa vasten kun hän teki töitään työhuoneessaan ja kalju ympyrä takaraivossa olisin halunnut koskettaa sitä nahkaa kun se näytti yhtä aikaa kimmoisalta ja sileältä ja pehmoleluni nimi oli Puppe ja ajattelin että Puppe puhuu jumalan kanssa ja auttaa minua jos minun on paha olla vielä joskus kutsun Puppea pehmeää kissaa jonka isä toi Ruotsista kutsuin sitä kun patologian laitoksella leikkelimme ruumiita ja minä en saanut unta niiltä ruumiilta sekin tuli minun uneeni se harmaa mies jolla oli kapeat hartiat ja rintalasta koholla ja rinnassa tukko harmaita karvoja pitkiä harmaita karvoja sikin sokin ja minä rimpuilin niissä karvoissa kuin kala verkossa ja nyt tuossa makaa karvainen mies Roberto makaa minun vuoteessani suu auki ja hengittää ja hänen hengityksensä on kuin patsas ja hänen kalunsa näkyy peitonkin läpi se on elävän miehen kalu voisinpa saada neuvoja Pupeltani mutta se meni rikki ja roskikseen riks rikki ja rosk roskikseen minä olen kiltti tyttö tuo on karvainen mies mitä se tekee minun vuoteessani minun asunnossani jonka isä osti menisi jo vehkeinensä grazie prego arrivederci ja ciao tämä on minun asunto kotini on linnani minä olen kiltti tyttö minä olen ollut kiltti olen olin.

OLAVI

Hän on asunut yksin kaksikymmentä vuotta tässä samassa asunnossa. Sitä ennen hän asui viereisessä rapussa kaksikymmentä vuotta vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Hän ei tiedä oliko hän enemmän yksin silloin, kun hän eli perheensä kanssa vai nyt. Hän ei osannut puhua vaimonsa kanssa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan tytärtään. Vaimo sanoi häntä tunteettomaksi ja kovapintaiseksi. Kun teflon-pannut yleistyivät, vaimo alkoi verrata häntä sellaiseen. Hän sanoi lapselle, että sinun isäsi on teflon-mies: mikään ei tartu, mikään ei mene läpi. Hän hylkii kaikkea. Hän jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Hän sai työkavereiltaan kossupullon. Siinä kaikki. Ei puheita. Ei läksiäisiä. Ei edes kädenpuristusta. Hän ei koskaan kertonut vaimolleen, että kun hänen isänsä tuli rintamalta kotiin, hän ensitöikseen sulki poikansa pieneen komeroon. Eikä hän kertonut vaimolleen, että hän oli salaa onnellinen, kun isä haavoittui vakavasti jatkosodan viimeisinä päivinä. Että häneltä meni jalat ja munat ja toinen käsi. Eikä sitä, että isä ampui itsensä vasemmalla kädellään vuonna 1946. Hänellä on vanha kuvaputkitelevisio olohuoneessa, mutta sillä ei voi vastaanottaa digitaalisia lähetyksiä. Hän on alkanut lukea venäläisiä klassikoita. Iltaisin hän muovaa savea. Hänellä on keittiön kaapit täynnä pieniä savihahmoja, ihmisiä, eläimiä, pikkupiruja. Erityisesti hän pitää linnuista.

SUSANNA

Hän on syntynyt Varkaudessa. Hän oli perheen ainoa lapsi. Hänen isänsä työskenteli paperitehtaalla ja äiti oli huoltoasemalla myyjänä. Hän oli seitsemän, kun vanhemmat erosivat. Hän muisti vieläkin sen tunteen, kun isä oli yhtäkkiä poissa, kun kylpyhuoneessa ei enää haissut isän työvaatteilta ja kenkätelineessä oli aukko isän isojen kenkien kohdalla. Äiti hävitti kaiken isästä muistuttavan kodista, leikkasi valokuvistakin isän pois. Äiti ei edes haukkunut entistä miestään. Ei edes yhtä moitteen sanaa, ei edes silloin, kun hän kyseli isän perään. Hiljaisuus, vaikeneminen kulki huoneissa kuin aave. Isää ei poistettu vain historiasta, vaan koko hänen olemisensa kiellettiin. Pikkuhiljaa isän piirteet ja äänet liukenivat ja laimenivat hänen mielestään, muuttuivat kaiuiksi, jotka vähitellen etääntyivät ja lopulta katosivat. Hän muisti, että isän paikalle ilmestyi toisia miehiä, niitä tuli ja meni. Se kuului ikään kuin elämänjärjestykseen. Hän lähti kuvataidelukioon Helsinkiin, eikä käynyt sen jälkeen kuin kaksi kertaa syntymäkaupungissaan. Suoritettuaan lukion hän pyrki kuvataideakatemiaan, mutta ei päässyt. Hän ei antanut sen lannistaa itseään. Hän teki kahta työtä, siivosi metroasemia ja teki ilta- ja viikonloppuvuoroja S-marketissa. Hän kokeili myös jonkun aikaa itsensä myymistä, mutta tunsi, että se työ vahingoitti häntä, ei niinkään fyysisesti kuin sisäisesti. Hän lähti banaanilaivalla Etelä-Amerikkaan ja joutui Sao Paulossa rikollisryhmän kidnappaamaksi. Kun kukaan ei suostunut maksamaan hänestä lunnaita, häneltä katkaistiin kaksi sormea ja hänet heitettiin virumaan johonkin suurkaupungin laitamille, josta pieni takkutukkainen Júlio löysi hänet ja auttoi jalkeille. Hän ei ollut koskaan rukoillut, mutta silloin hän kiitti jumalaa siitä, että häntä ei tapettu. Päästyään takaisin Helsinkiin hän tunsi olevansa valmis. Hän leikkasi hiuksensa ja sisusti asuntonsa uudelleen. Hän halusi, että kaikki on pehmeää ja pyöreää. Eräänä kesäiltana, kun pääskyt naarmuttivat sinistä taivasta veitsenterävillä siivillä, hän näki isän istuvan keittokomeron pöydän ääressä. Viisto valo kulki isän kasvojen poikki.

HENRY

Sain vihdoin sen toisen Kukkapuron Junior-tuolin meille. Nyt meillä on molemmilla oma Juniorimme. Harri pitää minua hulluna tämän retro-villityksen takia, mutta minä haluan sisustaa asuntomme sellaiseksi kuin se olisi voinut olla 1960-luvun loppupuolella. Haluan muutakin. Haluan Harrin. Haluan nauttia viiniä hänen kanssaan, kuunnella musiikkia hänen kanssaan, vinyylilevyiltä tietysti. Haluan humaltua mukavasti, rakastella, hyväillä ja ottaa hyväilyjä vastaan, haluan tehdä sitä työtä, mitä teen. Haluan keskustella ihmisten kanssa ja kerätä heidän säteilyä ja hohdetta itseeni. Haluan välillä upota fiktioon, että tuntisin mielikuvituksen voiman, ja sen kuinka toinen todellisuus korvaa toisen, haluan matkustaa kukkapurossani kaikkiin aikoihin ja paikkoihin, seikkailuihin, vaaroihin, romansseihin ja miksei myös ylevän surun hetkiin. Haluan ihailla puita ja kukkia, vanamon hentoa vartta ja viehkeää tuoksua, karhunputken jämäkkyyttä, kissankellon runollista helinää. Haluan seurata tuonkin juopposeurueen elämää, joka on majoittunut pihanurmelle, karvaisena, takkuisena ja punertavana joukkona. Haluan meille Saab 96:n tai Volvo PV:n. Niiden kaarevat muodot loisivat kauniin kontrastin talomme nauhaikkunajulkisivulle. Haluan valoa ja ilmaa. Rakastan elämää. Haluan elää ikuisesti. Välillä minä mietin, että mitä järkeä tässä kaikessa on, näissä hetkissä, muistoissa, onnentunteessa, jos kuolema pyyhkii kaiken pois, deletoi, formatoi, tyhjentää.

MARTTI

Hän oli tuurijuoppo, mukava ja seurallinen mies selvin päin, mutta humalassa hirviö. Kerran hän roikutti vaimoaan parvekkeelta kaikkien kolmen lapsen katsellessa toimitusta ikkunan takaa kauhun kangistamina. Seuraavana päivänä mies ei muistanut mitään. Hän pelehti lasten kanssa pihan hiekkalaatikolla ja vei sen jälkeen heidät ostoskeskuksen baariin juomaan limsaa. Hän jutteli naapurien kanssa niitä näitä. Ja kiitti vaimonsa tekemää ruokaa oivalliseksi. Hän lottosi, koska oli lauantai ja yllytti lapset haaveilemaan uudesta ja suuresta asunnosta, jonka he ostaisivat, jos numerot osuisivat kohdalleen. Siinä asunnossa olisi uima-allas ja takkahuone. Pihalla kasvaisi omenapuita ja autotallissa kiiltelisi upouusi Mersu. Lapsilla olisi kaikki pelit ja vempeleet. Vaikka kupongissa oli vain kaksi oikein, hänen hymynsä ei hyytynyt. Ensi viikolla uudestaan. Hän luki iltasadun kaikille. Yöllä hän helli vaimoaan ja meni tämän sisään. Hän ei kuullut nuorimman lapsensa, silloin 5-vuotiaan Liisan itkua seinän läpi, pään yli vedetyn peiton läpi, yhteen puristettujen huulien läpi. Hän ei ymmärtänyt, että hänen lapsillaan oli kaksi isää. Kahden viikon päästä tai joskus vasta kuukauden päästä, hän tarttui taas pulloon. Sama kuvio toistui. Riitelyä, väkivaltaa… ja rauha. Riitelyä, väkivaltaa… ja rauha. Lopulta hänen vaimonsa luovutti. Hänkin alkoi juoda. Lapset jäivät oman onnensa nojaan. Kun vanhemmat rupesivat riitelemään, he siirtyivät rappuun tai kiipesivät talon ullakolle. Siellä he istuivat kyyryssä ja vilkuilivat arkoina ympärilleen. Äitikin oli oppinut pitämään puoliaan. Kerran hän huitaisi miestään veitsellä niin että nenästä irtosi pala. Välillä lapset otettiin huostaan, välillä he palasivat kotiin, kun vanhemmat vannoivat tehneensä parannuksen. He aloittivat monta uutta elämää ja he lopettivat yhtä monta. Vanhimmat lapset, kaksi poikaa, ajautuivat lopulta huumeporukoihin. He kyllästivät itsensä kaikilla mahdollisilla kemikaaleilla. Nuorin lapsista, Liisa, seilasi sijaisperheiden ja kodin väliä, kunnes hän 14-vuotispäivänään hyppäsi parvekkeelta alas ja lopetti viimeistä kertaa elämänsä.

MARIA

Ne nousevat metsästä kuin valtavat valkoiset hampaat, niissä ei ole mitään luontevaa. Silti ne näyttävät kasvavan, kun aurinko laskee ja valo heittää kiilansa niiden kylkiin. Hiekan ja sementin sisällä terässuonet muistavat hetkellisesti nuoruutensa ahjot ja ikkunoiden kvartsi imaisee männynlatvojen siluetit kylmiin peileihinsä. Lasin takana asuvat liha ja pelko. Tuolla on minun ikkunani, minun huoneeni, minun perheeni. Tuolla on minun aaveeni kulkemassa keittiöstä olohuoneeseen, sanomassa, tekemässä, haluamassa. Lapsille ruokaa, miehelle ihoa, itselle kuvia. Sydämen tahdonvastainen elin pumppaa verta suoniin, kirjainverta, sanaverta, veren absurdeja lauseita aivoihin, keuhkoihin, munuaisiin, maksaan ja jalkovälin huutomerkkiin. Vietän yöni hampaassa, joka puree taivaaseen reiän.

Julkaistu englanniksi kirjassa “Finnish Architecture 0809”, Museum of Finnish Architecture, Finnish Association of Architects SAFA, Alvar Aalto Academy, 2010

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *