Kamalan ihanaa vai ihan kamalaa

JUHANA LAHTI, ARKKITEHTUURIMUSEO

Kuusikymmenluku oli Suomessa muutoksen vuosikymmen. Näin oli tietysti kaikkialla läntisessä maailmassa, mutta meillä Suomessa ”kulttuurivallankumous” tapahtui samaan aikaan muiden keskeisten yhteiskunnallisten muutosten kanssa. Vuosikymmenen kuluessa Suomi kaupungistui ja autoistui: lainmuutoksen myötä perustettiin 14 kaupunkia ja 12 kauppalaa ja henkilöautojen lukumäärä nelinkertaistui vuoden 1959 lopun 160 000:sta vuoden 1969 lopun 643 000:een. Vuonna 1969 kaupunkilaisten määrä viimein ylitti maaseudulla asuvien määrän. Erityisesti lähiöiden rakentaminen ja uudenlaisiin moottoriliikenteen tarpeisiin vastaaminen muuttivat kaupunkejamme ja rakennettua ympäristöämme radikaalimmin kuin koskaan aikaisemmin. Asuntojen määrä kasvoi kuudenneksella, n. 200 000 kodilla.

Muutosvauhti oli suorastaan huimaa kaikilla tasoilla, myös arkkitehtuuriin ja rakentamiseen liittyen. Kaavoituslainsäädäntö uusittiin perustavanlaatuisesti vuoden 1958 rakennuslaissa, joka astui voimaan seuraavan vuoden alussa. Uusina kaavamuotoina otettiin käyttöön yleiskaava ja seutukaava. Aravajärjestelmä ja muut säädökset määrittivät osaltaan asuinrakentamista. Vuonna 1966 Aravan (Asuntorakennustuotannon valtuuskunta) tehtävät siirtyivät Asuntohallitukselle. Vanhoja puutaloalueita purettiin surutta kaupunkien keskusta-alueiden liepeiltä eri puolilla maata ja moottoriteitä vähintäänkin suunniteltiin jos ei rakennettu niiden tuntumaan. Vuosikymmenen kuluessa, läheisesti kulttuuriseen muutokseen liittyen, heräsikin vastarinta purkuvimmaa kohtaan, ja rakennussuojelua alettiin ajatella uudella tavalla. 1960-luvulla alkoi myös sellaisen hyvinvointivaltion rakentaminen, johon liittyvien ongelmien kanssa tänä päivänä kamppailemme, kun kiinteistöomaisuus on muuttunut kulueräksi.

01-smithpolvinenkeskusta-ja-katuverkko-jpg

1960-luvun moninaisuus näkyy erinomaisesti asuinalueita tarkasteltaessa. Ihanteeksi avoimien metsälähiöiden rinnalle tulee kompaktikaupunki. Rakentamisen todellisuus tuotti teollistumisen myötä ja taloudellisen tehokkuusajattelun paineissa usein näistä ihanteista poikkeavaa rakentamista. Mittakaavan puolesta asuinalueen määritelmä on käytännössä laajempi kuin koskaan, mukaan mahtuvat niin pienet muutaman rakennuksen idylliset kokonaisuudet kuin rakennusyhtiöiden elementtitekniikalla toteutetut aiempaa suuremmat aluerakentamiskohteet. Arkkitehtuurin ihanteiden, teknisen kehityksen ja alueiden koon lisäksi moninaisuuden taustalla on muitakin tekijöitä. Valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloa katsoessa edellisten rinnalle nousevat erot maamme eri alueiden välillä sekä ajan tarpeet, jotka olivat toisenlaiset kuin nykyään.

Aluekohteista nousevat esiin edelleen teollisuusyhdyskunnat sekä kasarmialueet, kuten Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnittelema Keuruun varuskunta sekä Vekaranjärven varuskunta, jonka pääosin seuraavalla vuosikymmenellä valmistuneen keskuksen suunnitteli Osmo Lappo. Näiden lisäksi moninaisuudesta kertovat niin Kokkolan Kiviniityn pientaloalue tyyppitaloineen kuin Sodankylän Puolakkavaaran asutuskylä – lajissaan viimeisiä toteutettuja aikanaan. Oikeastaan voikin todeta, että asuinalue-sana piti tuolloin sisällään laajemman kirjon erilaisia asumiseen tarkoitettuja kokonaisuuksia kuin koskaan aikaisemmin tai myöhemmin.

02-jpg

Tänä päivänä elämme 60-luvulta alkaneen teollisen lähiörakentamisen kriisiä: rakennusten peruskorjaus on osoittautunut varsin kalliiksi suhteessa kaupunkien laitamien asuntojen hintoihin sekä asukkaiden varallisuustasoon. Jo kerran maksettu asunto pitäisi maksaa uudestaan, jolloin uuden rakentaminen on taloudellisesti relevantti vaihtoehto korjaamiselle. Kriisi koskettaa paitsi kotitalouksia myös kansantaloutta. Turun Myllysillan (1975, purettu 2010) ongelmat ja sortuneet hallirakenteet ovat palauttaneet menneiden vuosikymmenten rakenteelliset ratkaisut sanalla sanoen maanpinnalle.

60-lukua tuntuu riivaavan sellainen kulttuurinen etäisyys, jonka keskeisimpiä vivahteita on hyvin vaikea tavoittaa nykyhetkestä – ja etenkin meidän, jotka emme ole 60-lukua kokeneet. Karun betoniarkkitehtuurin estetiikka tai järjestelmäarkkitehtuurin utopististen visioiden hienoudet eivät aivan yksiselitteisinä avaudu kaikille. Pamflettikirjojen tekstit ja 60-luvun kotimaisten merkkielokuvien vallankumouksellisuus jäävät niin ikään vaikeasti tavoitettaviksi.

Arkkitehtuurissa teorian ja toteutuksen tasot kohtasivat uudella tavalla: moduuli-ajattelu, sarjallisuus ja mittastandardit yhdistyivät betonin, elementtien ja teollisen rakentamisen kanssa. Lopputuloksena tästä ”epäpyhästä liitosta” syntyi niin anonyymeja elementtilähiöitä jo 60-luvun kuluessa kuin strukturalismia tai järjestelmäarkkitehtuuria toteuttavia ”megastruktuureja” seuraavalla vuosikymmenellä sekä arkkitehtuurin helmiä, joista voimme toivottavasti jatkossakin nauttia ja joita voimme henkilökohtaisesti kokea eri elämänvaiheissa.

FT Juhana Lahti toimii Arkkitehtuurimuseossa tutkimuspäällikkönä.

Ote kirjan johdannosta Värikkäämpi, Iloisempi, hienostuneempi. Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin, Arkkitehtuurimuseo, Helsinki 2016, 13-31. Viitteet, lähteet ja kirjallisuus julkaistu kirjassa.

 

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *