SVENGAAVAN 60-LUVUN VAIKUTUS NYKYPÄIVÄÄN

Kuusikymmentäluvun näkee helposti vahvana kontrastina nykyajalle, se oli toisaalta mullistusten aikakautta, mutta samalla myös suuren optimismin aikaa, jolloin taisteltiin ja voitettiin useiden yhteiskunnallisten vapauksien puolesta.

Nykyään tuntuu siltä kuin jotkut näistä vapauksista kyseenalaistettaisiin yhä vahvemmin ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa. Myös Isossa-Britanniassa viimeaikaiset kiistat Brexitin osalta eivät voisi erota enempää tuntemuksista Euroopan suhteen 1970-luvun alkupuoleen verrattuna, jolloin Iso-Britannia valmistautui liittymään vapaakauppa-alueeseen, mikä lupasi uutta aikakautta taloudellisen kasvun ja kansainvälisen yhteistyön osalta.

Todelliset muistot eroavat median kuvasta

Vaikka 60-luvun yhteiskunnallista ja kulttuurillista merkitystä ei voi kiistää, kollektiivisen näkemyksemme on oltavan riittävän sivistynyt tunnistamaan, että median esitystapa 60-luvusta ja aikalaisten aidot muistot saattavat olla usein kaksi hyvin eri asiaa. Jokainen tietää, että kyseessä oli aikakausi, jolloin otettiin suuria harppauksia taiteen, luovuuden ja popmusiikin saralla, mutta kerropa tämä Salfordin reunamilla vuonna 1966 eläneelle henkilölle. Silloin käynnissä oli voimakkaita alavirtoja sodanjälkeisen traditionalismin vaikutuksessa samaan aikaan kaiken tämän yhteiskunnallisin ja kulttuurillisen muutoksen kanssa, varsinkin elokuva- ja populaarikulttuurin puolella. 1960-luku on aiheena V&A-museon nykyisessä näyttelyssä, jonka nimenä on ”You say you want a revolution?”. Kuulokkeista kuuluu musiikkia ja aikakauden tapahtumia riippuen mielenkiinnon kohteistasi ja sijainnistasi, samalla kun valtavat näytöt esittävät kuullun mukaista arkistomateriaalia. Jotkut ovat huomanneet historiallisen revisionismin puuttumisen näyttelystä, mutta vaikka se ei esitäkään suurta haastetta vanhoille voimassa oleville narratiiveille, se ei ole myöskään asia, joka täysin peilaisi median luomia fantasianäkökulmia vuosikymmenestä.

Kuvaa ja ääntä

On esimerkiksi kiinnostavaa, että yksi aikakautta kuvaaviksi valituista elokuvista on Desmond Davisin melko tuntematon Smashing Time (1967), katkera satiiri svengaavasta Lontoosta, joka on täysin murskaava esittäessään teeskenteleviä nuoria, putiikkikulttuuria ja pinnallisia mediapersoonia, jotka etsivät uutta suurta villitystä. Näkyvyyttä saa myös täysin ansaitusti Antonionin Blow Up, joka johti muutoksiin Yhdysvaltojen sensuurilainsäädännössä Hollywoodin tuontantokoodin hylkäämisen myötä vuonna 1968. Kuraattorit pitävät elokuvan katsomiselämyksen perinteisessä muodossa esittämällä aikakauden uutisdokumentteja ennen elokuvaa. Tämän huikean aistikokemuksen keskiössä on dj John Peelin levykokoelma, ja katsojat voivat selata läpi kuuluisia levyjä (esimerkiksi Revolver) sekä myös vähemmän kuuluisia. Kokoelma antaa tunnustusta sille, että vaikka 60-luku oli vallankumouksellinen vuosikymmen popmusiikin osalta, Engelbert Humpedinkin Release Me säilyi silti listojen kärjessä huikeat 56 viikkoa pitäen The Beatlesin Strawberry Fields Foreverin poissa ykköspaikalta.

Kumouksellinen aikakausi

Mutta näyttelyn keskipisteessä on kuitenkin sovinnaisuuden sijasta vallankumouksellisuus: poliittiset protestit, kansalaisoikeudet, Black Power -liike, homoseksuaalisuuden laillistaminen Isossa-Britanniassa, toisen aallon feminismi sekä Ranskan levottomuudet vuonna 1968.

Kumouksellinen aikakausi

Mutta näyttelyn audio-visuaalisessa luonteessa on jotain lähes haastavaa, joka saa menneisyyden tuntumaan epämiellyttävästi nykyhetkeltä. Jotain, joka muistuttaa meitä kaikkia siitä, että vaikka 1960-luvulla saavutettiin tärkeitä virstanpylväitä lainsäädännön ja ihmisoikeuksien osalta, kaikki ei ole kovin ruusuista myöskään nykyhetken näkökulmasta. Nykyään elämme joukkoprotestien aikakautta, jolloin monet aiempina vuosikymmeninä voitetut lailliset vapaudet ovat uhattuina, kun konservatiivisuus on kasvussa varsinkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Ihmisoikeuksia ei enää voi ottaa annettuina, ja naisen oikeus omaan kehoonsa säilyy kyseenalaisena Yhdysvalloissa. Lisäksi nykyinen keskustelu maahanmuuton ympärillä molemmilla puolilla Atlanttia on saanut aikaan muukalaisvihan tunteita, jotka muistuttavat menneistä ajoista. Fantasia svengaavasta 60-luvusta on kiertänyt modernissa elämässä pitkään sen jälkeen, kun Mick Jagger esiintyi Nic Roegin ohjaamassa huumehuuruisessa elokuvassa Performance vuonna 1970. 1980-luvulla Thatcherin hallinto painoi alas tuon vuosikymmenen avomielisyyttä hyökäten sallivuutta ja moraalista rappeumaa vastaan, minkä konservatiivinen ministeri Norman Tebbit näki juontavan juurensa vallankumoukselliseen 60-lukuun.